Katsoin illalla yksin huoneessani pitkään ikkunan ääressä loistavaa kuuta, joka sai huoneeni näyttämään pieneltä harmaalta hiireltä. Huokaisin, taas pitäisi nukkua, kuka jaksaa oikeesti nukkua kahdeksan tuntia, tuhisten viattoman lapsen lailla? Enpä tiedä, minä en ole sitä tyyppiä, mutta ohohoh, minunkin täytyy nukkua se kahdeksan tuntia.
Mutta on yksi asia, joka pelastaa yöni, nimittäin unet, joita näen... Ne ovat, joskus ahdistavia, iloisia, sukkelia, muotitietoisia ja kaikkea mahdollista. Minä rakastan uniani, ne saavat minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja onnistuneeksi edes, jossain, siis, että näen kivoja unia. Painauduin peittoni väliin tiukasti, kunnes tunsin taas sen ärsyttävän tunteen, nimittäin väsymyksen! Se sai minut tuntemaan itseni niin heikoksi ja tarpeettomaksi, minä olin riippuvainen jokaisesta tunnista, jonka nukuin.
Tunsin käden käsivarrellani ja se hieroi varovasti käsivarttani, kutitellen kättäni. Aloin nauraa silmittömästi, kyyneleet valuivat ja mahaani sattui, mutta se silti kutitti, enkä saanut sitä loppumaan. Se ärsytti minua, vaikka minulla oli silti työtä pitää mahaani, jotta sen kipu loppuisi. Sitten se kutina oli loppunut ja iloni vaihtui suruksi ja tyrmistykseksi, se oli kuin, jokin huume, vaikutti vain hetkellisesti ja sai mieleni heilahtelemaan suunnasta toiseen. Tarkastelin huonetta, johon olin saapunut, se oli valoisa ja avara huone, jossa oli yksi ikkuna ja tuoli. Pöytä oli sijoitettu nurkkaan ja siihen oli aseteltu kaksi nukkea vierekkäin. Kävelin nukkejen luo ja otin tuolin lähemmäksi, mutta kun olin istumaisillani, se katosi kuin tuhka tuuleen. Päätin kumminkin hakea yhden nuken ja leikkiä sen kanssa, vaikka lattialla, jos kerta tuolit eivät olleet suosiossani. Kävelin pari metriä, ihan pöydän lähelle, mutta kuinkas kävikään, pöytäkin haihtui ja tilalla oli lattialla kaksi särkynyttä posliininukkea. Keräsin palaset ja yritin saada nuket kuntoon. Otin isohkon palan käteeni ja yritin sovittaa sitä kohtaan, johon luulin sen sopivan. Se ei mahtunut mihinkään nuken rei'istä ja aloin jo tuskastua. Katsoin nukkea pitkään ja yhtäkkiä se räpytti silmiään! Katsoin suu auki tuota rikkonaista nukkea ja huomasin sen ilmeen koko ajan muuttuvan vihaisemmaksi. Peräännyin taaksepäin, jättäen nuken lattialle. En ollut varman miten tulisi toimia, mutta vaistoni olivat kyllä vielä tallella. Nukke hymyili minulle ja lähestyi töppötäen pieniä jalkojaan lattiaan. Se oli ihan vieressäni ja.... Salamannopeasti nukke syöksyi kurkkuuni, kuristaen niin pienillä ja hennoilla käsillään sitä lujasti ja toisteli mantraa uudestaan ja uudestaan:
"Se mikä on sinusta tuleva on myös posliiniksi tuleva, se joka sinua uhmaa nukkeansa kaivatkoon, se joka on liian lähellä sinua kaivakoon kuopan nukellensa, sillä me emme unohda!"
Nuken pienet kädet irrottuivat kurkustani ja tunsin kuinka ilma pääsi taas keuhkoihini. Mutta sen yllätykset eivät olleet vielä loppuneet, ne olivat vasta alkaneet sillä pakoon minä en pääsisi. Nukke lähestyi uudestaan ja otti sormestani kiinni, hieroen sitä edestakaisin ja saaden aikaan sormuksen.
"Kahlittu, vangittu, ikuiseen uneen, nuken kaltaiseen muotoon, posliiniseen herkkään ulkomuotoon!", nukke toisteli hullun kiilto silmissään.
Ja sillä hetkellä minä todella tiesin, että olin vangittu.
(-En vastaa kirjoitusvirheistä, koska niitä voi pomppia väliin myös koneeni kautta, joten nauttikaa ja arvostelkaa)
*hali*